Kuolema antoi elämän

Kuolema antoi minulle elämän.

Olen potenut nuoresta aikuisesta asti kuolemanpelkoa. Pelko astui areenalle tosisti, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Kohtauksen, jossa en tiennyt mitä tapahtuu, enkä voinut sitä mitenkään kontrolloida tai hallita. Olin avuton yksin omassa kehossa kohtauksen kourissa. Sydän jyskyttää rinnasta ulos ja rintaa pistää, happi loppuu ja huulet ovat turtana. Huimasi, enkä oikeastaan näekään mitään. Silti kykenin toimimaan, ajoin auton parkkiin kaksien liikennevalojen läpi ja soitin itselleni ambulanssin. Nuori mies kertoi minulle, että hyperventiloin ja antoi minulle paperipussin. He veivät minut päivystykseen ja siellä istuin yksin ja odotin vuoroani. Ihmeellinen tila, en ymmärtänyt sitä lainkaan. Tärisin ja pelkäsin, että nytkö kuolen. 

Kohtauksien tullessa muutamia, menin lääkäriin ja pääsin terapiaan. Sain hyvät opasteet, kuinka kohtauksen saa hallintaan, sehän oli hengityksen rauhoittaminen. Rauhoittavia lääkkeitä en kuitenkaan alkanut syömään. 

Opin nopeasti tunnistamaan, kun paniikkikohtaus alkoi nousemaan pintaan. Opin kuuntelemaan sydäntäni, että oliko se oikeasti sydämessä, vai rintarangassa lihaksissa, vai onko tunne psyykkinen. Opin rauhoittamaan itseni, vaikkakin myös opin tavallaan väistämään tunnetta eli aloitin nopeasti tekemään jotain muuta. Sain kohtauksen nopeasti kuriin ja rauhoituin, tietoisella hengittämisellä ja pakenemisella. Vuosien varrella paniikkikohtaukset loppuivat, mutta kuolemanpelko ei hävinnyt. 

Tämä poikkeusaika nosti kuolemanpelon raakana suoraan minulle kohdattavaksi silmästä silmään. Tajusin, että vuosien varrella olen edelleen saanut paniikkikohtauksia mutta toisessa muodossa, sellaisessa, jossa olen kokenut voimakkaan stressireaktion, säikähtänyt ja reagoinut taistele/pakene- asenteella. Tai elänyt pitkittyneessä burn out -tilassa, jossa joka ikinen ilta nukkumaan mennessä sydän käy kierroksilla ja keho on levoton. Olen tyynnytellyt kehoa ja uuvuttanut itseni uneen. Olen todennut, että ”jos en aamulla herää, niin en herää”. En jaksanut edes kinastella kuolemanpelkoni kanssa. Opin luottamaan siihen, että vaikka illalla olen ”tilassa” niin aamulla herään. En tunnistanut enää tätä kuolemapeloksi, koska ne olivat nopeita ajatuksia. 

Pitkittynyt stressitila söi kokoajan kehoani, joka vaikutti hormonaalisiin toimintoihin ja suoliston kuntoon sekä elämänenergiaani. Pystyin aina ajattelemaan positiivisesti tai käänsin asiat positiiviseksi nopeammin kuin olisi tarvinnut. Opin tsemppaamaan itseäni tilanteissa, joissa pelkäsin, vaikka lapseni puolesta, kun hän sairastui pienenä kuumeeseen, etten lähde ylireagoimaan, silti sydän jyskytti pelkoa. Tunnistan monta tilannetta, jossa ylireagoin sekunneissa, vaikka mitään sen suurempaa syytä ei olisi. Sisäinen autonominenreagointi oli kytkeytynyt päälle.

Stressitila tuntui kehossa, kun asetuin rentoutumaan tai vaan siis aloilleni, niin syke ei laskenutkaan alas. Karuselli pyöri päässäni ja tunnelukot hierti kehossa. Ihmettelen nyt, että miten ihmeessä olen selvinnyt hengissä, no luottamalla ja työstämällä tunnelukkoja sekä uskomalla huomiseen ja itseeni. Erikoista myös oli, että en tiennyt, että minulla oli burn out, niin positiivinen olin mieleltäni.

Olen ollut taistele/pakene tilassa ison osaa elämästäni ja nyt tämä poikkeusaika näyttää tätä minulle huolella. Kaikki se työ, jolla olen edistänyt hyvinvointiani, on ollut tekohengitystä ja se on pitkittänyt paniikkioireitani. Kaiken terveys intoilun ja hyvinvoinnin ansiosta pystyin nukkumaan öitä ja löysin sen keveyden ja rauhan mutta samaan aikaan piilotin pelkoni tyynyn alle ja uupumuksen peittelin pehmeällä peitolla. Kaikki hyvinvointia edistävät lisäravinteet ja rakennusaineet katoavat kehosta, kun saan paniikkikohtauksen ja taas menee tovi, että saan kerättyä luuni ja soluni myrskyn jäljiltä. Uusi toivo astui tietoisuuteen, että vihdoin saan kehoni terveeksi, mutta kaiken tämän alla oli pelko omasta kuolemasta, myös menettämisestä mutta erityisesti omasta kuolemasta. Se kuiski usein korvaani, siis pelko. Tiedostamatonta reagointia, jonka opin hiljentämään, mutta en uskaltanut kohdata, en tiennyt, että voin ymmärtää Kuoleman todellista merkitystä, koska pelko kuiski korvaan toisin. 

Olen kohdannut Kuoleman silmästä silmään elämäni aikana. 

Tiedän ja tunnen aidosti sydämessäni, että kuolema on kaunis, se on vapautta ja valoa. Olen nähnyt Kuoleman, kun hän on hakenut koirani. Kuolema oli hyvin hienovarainen ja rauhallinen, hän tiesi mitä teki ja samaan aikaan antoi minulle ja koiralleni kauniit viimeiset hetket. Rakkaus oli hyvin vahvasti läsnä. Miksi siis pelkään Kuolemaa? 

Henkimaailma ja Sielut kuuluvat yhtenä osana työnkuvaani, hyvin luonnollista. Jokaisella meillä on aika lähteä, kun aika tulee, se on sielunsopimuksella sinetöity. Mutta myös ihmisellä on aina valinnan mahdollisuus ja tietein tahtoen kuolemalla pelleileminen on jokaisen edelleenkin, oma valinta. Kun kirjoitan tätä nyt, mieleeni nousi sana ”arvostus”. Arvostus Kuolemaa kohtaan ja arvostus itseä ja toisia eläviä kohtaan.

NYT minulle on avautunut tästä kuolemanpelosta, se että minulla on vielä jotain mikä ylläpitää halua elää, pelko siitä, etten ehtinyt elää sitä mitä tunnen sisälläni vielä tulevan näkyväksi ja koettavaksi. En ole vielä valmis taivaanvaloon vaan valmis elämään tätä maanpäällistä tarinaa. Olen lukenut ja kuullut monia tarinoita ihmisten kuolinvuoteelta, kuinka he katuvat jotain, olisivat tehneet toisin tai olisivat toivoneet rakkautta. Minulla itsellä on voimat, joita tarvitsen elämäni muutokseen, muutokseen pelkovapaalle vyöhykkeelle. Kuolemanpelko vie elämän tai elämä on puolinaista mutta todellisuudessa Kuolema antaa elää. 

Kuolemanpelko saattaa nousta esiin, kun olen saanut voimakkaan stressireaktion, ei aina. Viime aikoina, eli tässä poikkeusajassa olen herkistynyt taistele/pakene-reaktiolla ja adrenaliinia virtaa ylenmääräisesti kehossani ja sydän lyö voimakkaammin. Pelko astuu areenalla ja NYT TÄMÄ TULI PÄÄTÖKSEEN. Ensimmäistä kertaa kirjoitin pelosta ja pyysin Kuolemaa tulemaan keskustelemaan kanssani. Tämä hetki avasi silmäni uudestaan ja avasi elämänenergiaani virtaamaan. 

Kirjoitin miltä se minusta tuntuu, kerroin sen Kuolemalle:

en jaksa enää pelätä sinua

en jaksa enää paeta sinua

en jaksa ymmärtää sinua ja selitellä, lohdutella ja peitellä enää pelkoani

Kuolema, koen sinut julmana

Kuolema, minua on peloteltu sinulla

Kuolema, minua on uhattu sinulla

Kuolema, olet hyvin lähellä mutta kaukana

Kuolema, sinulla on monia erilaisia tapoja ottaa meidät täältä

mikä on minun lähtöni

pelkään sydänkohtausta, sitä kipua, kouristusta

pelkään hukkua, sitä etten pääse enää pinnalle, jään jäälautan alle

pelkään, että lentokone tippuu, sitä että kaikki huutaa paniikissa

pelkään myrkytystä, lamaannuttavaa luhistumista

kaikissa näissä pelkään kontrollin menettämistä, toiminnan kyvyttömyyttä, puolikuollutta olotilaa

Bellan siirtyminen taivaanvaloon oli luonnollista

sallin hänen lähteä

tunsin, että oikea aika oli juuri silloin

muistan, kun kävit

miksi minä pelkään sinua

tiedän ja tunnen sydämessäni, että kuolema on kaunis valoisa siirtymä

mutta pelkään sinua

nouseeko stressi minussa niin voimakkaaksi, että lamaannun ja koen kuoleman

muutos saa tapahtua

kehoni kaipaa harmoniaa

mieleni kaipaa luottamusta

Kuolema, sydämeni kertoo halusta elää

Kuolema, haluaisin keskustella rauhasta ja rakkaudesta

Kuolema, Kiitos.

Sain vastauksen keskusteluani Kuoleman kanssa. 

Hän on hyvis, mutta ihmisten ajattelemattomat teot ja reagoinnit, elokuvat ja pelottelut ovat jotain muuta. Kuolema tulee hakemaan joskus kesken elämän tai vasta, kun on kaiken kokenut tai joskus pitkittää, vaikka ihminen toivoisi jo pääsyä taivaanvaloon. Elämä jatkuu aina kuolemasta. Joku voi kuolla henkisesti, olla tyhjä ja tunteeton ja elää kuollutta elämää. 

Kuolemanpelko on pelko, pelkäsin niin paljon, että luulin kuolevani paniikkikohtauksessa. Opin elämään sen kanssa ja se muutti muotoaan ajansaatossa, niin kuin kaikki tässä olemisessa! On uskallettava kohdata omat harhat ja tunnistettva todellisuus ja luoda siitä oma taivas maan päälle.

Niin kuin sanotaan, että ”Rakkaus ei satuta ketään”.  Lue uudestaan; Rakkaus ei satuta ketään. Tämä lause kolahti minuun erityisesti, kun sen ensimmäisen kerran ymmärsin. Alan oikeasti ymmärtämään mitä rauha minussa tarkoittaa <3

Nautin myös uudesta kysymyksestä mikä minulle heräsi, kun olin kirjoittanut tämän tekstin:

Mitä kuolema tarkoittaa oikeasti ja millaista elämä on oikeasti?

Kukat symboloivat uudelleen syntymistä, runsautta ja hehkua. Minulle.

Nyt tähän hetkeen, kun elämme tätä poikkeusaikaa maailmanlaajuisesti ja koronavirus luo todellisen kuolemanpelon, johon liittyy yksinäisyys, epätietoisuus ja hyvästelemättömyys. Sairastava on yksin kivun kanssa ja läheinen on kaukana, tunneskaalaa on vaikea ymmärtää. Se on todellista, aina kun Kuoleman kanssa on oikeasti tekemisissä.

Voimaa ja valoa kaikille, jotka lähtevät tästä elämästä seuraavaan, teillä on siellä hyvä olla, astukaa rohkeasti valoon. 

Teille, jotka jäätte kaipaamaan läheistä, joka lähtee omalla tavalla sielunsopimuksen mukaisesti, niin arvostetaan Kuolemaa ja hetkeä, sitä siirtymää. Tunnetaan kuinka me rakastetaan läheistä, jolla on merkitys itselle. Voimaa ja valoa tuntemiseen. Tunteettomuus kertoo lukosta, joten uskalla tuntea ja anna oman elämänenergian virrata, kaikki tunteet on sallittuja. Kuoleman jälkeen me synnytään elämään jotain uutta, jokainen meistä on syntynyt nyt tänne maapallolle tähän elämään. 

Kohtaa pelkosi niin ymmärrät, miksi haluat elää. Oli kyseessä mikä pelko tahansa. 

Sydämestäni Anna-Mari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *